perjantai 27. kesäkuuta 2014

Mitä kuuluu nyt?


Kuten edellisestä kirjoituksesta ehkä jo arvasikin, niin onnellisestihan opiskeluahdistustarina päättyi ja nyt on korkeakoulututkinto suoritettu! :) Siinä se samettikantinen todistuspaperipino nyt on ja ensimmäistä kertaa 17 vuoteen en ole kirjoilla missään koulussa. Mielenkiintoista! On olo, että maailma on auki. Suunnittelen jo paljon tulevaa, mitä teen nyt heti lähitulevaisuudessa ja mitä alan opiskella vuoden päästä ja missä. Tästä ei siis todellakaan jäänyt mitään kammoa opiskelua kohtaan. Päinvastoin, sain vain itseluottamusta: pystyn kyllä! Oman tuntuinen alakin on vihdoin selvinnyt, joten nyt vuoden verran töitä, reissuja ja muuta kivaa ja sitten katsotaan sitä opiskelua taas.

Muutama viikko sitten mietin, että miltä sitten tuntuu, kun valmistun ja miten olo vaikuttaa syömisiin. No rehellisyyden nimissä todistuksen käteen saaminen tai koko projektin loppusuora ei tuntunutkaan enää oikein miltään, toisin kuin etukäteen kuvittelin. Suurinta iloa ja helpostusta tunsin silloin, kun sain ohjaajalta tiedon, että työ näyttää hyvältä ja tulen valmistumaan, kunhan teen sovitut asiat sovitussa aikataulussa. Sen jälkeen vain tein, ja vaikka todistuksen pitely käsissä ensimmäistä kertaa vähän hymyilyttikin, niin mitään suurempia tunnekuohuja tai helpotuksen tunnetta ei enää tullut. Olin jo suunnannut katseen tulevaan..


Syömiset sitten... No, oon ihan kauheassa sokerikoukussa. Päätä alkaa heti särkeä, jos olen vuorokaudenkin ilman sokeria. Eli sokerin syöminen jäi päälle. Ahdistuksen keskellä söin sokeria pakonomaisesti turruttamistarkoitukseen, nyt olen vaan ihan totaalisen sokerikoukussa. Plaah! Olen ihan henkisesti ja fyysisesti addiktoitunut, taas. Sokerikoukusta huolimatta myös terveellinen ruoka maistuu, ja se sokerin määräkin on aiempaa hillitympi.

Tässä tilanteessa mä oon ollut ennenkin, sokerikierre pitää vaan katkaista. Kestää vieroitusoireet ja sitten se alkaa hiljalleen helpottaa. Tiedän, että kun PÄÄTÄN lopettaa kierteen, sekä kroppa että pää laittavat hanttiin kuin viimeistä päivää, eikä se tule olemaan helppoa. Viikonloppu mulla menee niin sekalaisissa merkeissä, että palaan asiaan seuraavaksi maanantaina. Se kuuluisa maanantai. Silloin on ensimmäinen päivä, kun sokeri on kiellettyä.

Tulen tänne sitten raportoimaan päivittäin, että miten vieroittuminen sujuu! :D Myös vaaka alkaa pian olla ajankohtainen, pakkohan se on ottaa selvää, että kuinka paljon tuhoa olen kevään aikana saanut aikaiseksi.

Ps. Olin salilla tänään. Ei siksi että laihduttajan pitäisi käydä salilla, ei siksi että kalenterissa lukisi niin, ei siksi että se polttaisi kaloreita.. vaan siksi että tykkään siitä ja halusin mennä. Kiva treeni kaverin kanssa ja hyvä olo on taattu! :)

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Olipa kerran opiskeluahdistus...

...joka sai minut syömään älyttömät määrät sokeria ja lihomaan. 

Olen täällä blogissa viime aikoina tilittänyt mun opiskeluahdistuksestani ja siitä, kuinka tiukilla valmistuminen oli. Nyt pientä yhteenvetoa siihen liittyvistä asioista ja ajatuksista, jos joku vielä jaksaa lukea.. :D Tekstissä käyn läpi hiukan taustoja, mitä tein ja mitä päässä liikkui. Kerron, miten ahdistus uskoakseni vaikutti syömisiin ja mikä tilanne on nyt. Kuvituksena välipaloja - ihanaa kun taas vähän aikaa saa tuoreita marjoja ja persikoita! :)

Olin siis ollut pitkään opiskelija. Kaikki kurssit ja työharjoittelut sain pakettiin jo kauan sitten, lähes ajallaan, mutta opinnäytetyö jäi roikkumaan. Se olisi pitänyt aloittaa kaksi vuotta sitten. No, en aloittanut, vaikka olenkin aina ollut tunnollinen oppilas ja sittemmin opiskelija. En vain jotenkin osannut aloittaa, koska en silloin vielä tiennyt, mitä opinnäytetyöprosessi ihan konkreettisesti pitää sisällään. En vain tiennyt mitä tehdä tai mistä edes aloittaa. Koulun suunnalta tähän sai kovin vähän mitään tukea, vaikka yritin kysellä asiasta jo silloin, kun se ensimmäisen kerran oli ajankohtainen.

No, vuosi sitten sain toimeksiannon, mutten silloinkaan vielä tiennyt kunnolla, mitä tehdä, ja ohjauksen puutteen vuoksi projekti jäi johonkin muun elämän taustalle. Mielessä pyöri välillä, että työ pitäisi aloittaa ja etenkin saada valmiiksi. Kaikki kavereista työkavereihin ja perheestä sukulaisiin kyseli jatkuvasti, että no mites se opinnäytetyö sujuu ja koska valmistun. Vastasin aina, että ihan hyvin, aina väitin tilanteen olevan pidemmällä kuin mitä se oli. En vain voinut myöntää kenellekään, etten ole tehnyt mitään.


Tätä "pitäisi tehdä, mutten mitään tee" -vaihetta kesti melkein vuoden päivät. Käsittämätöntä! Aluksi työ oli helppo jättää mielen taka-alalle ja tehdä vähän osa-aikatöitä, matkustella, olla kavereiden kanssa ja harrastaa. Ajoittain onnistuin keskittymään laihdutukseen ja sainkin kiloja jonkin verran pois. Silti se pitäisi-ajatus kummitteli jossain taustalla. Työnsin sen vain takaisin sinne mistä oli tullutkin ja jatkoin muita juttuja. Tämän vuoden kevääseen tultaessa ahdistus puski esiin yhä useammin, enkä saanutkaan sitä enää pois mielestä. Ahdistus johti sokerin liikakäyttöön, taas.. Aamulla ja päivällä tekemättömät asiat ahdistivat, mutta en tehnyt mitään -> iltapäivällä oli pakko hakea kaupasta herkkuja. Sokerin yliannostus turrutti ahdistuksen, aina! Ilta meni vatsaa pidellen mutta rauhallisena, mielessä ajatus, että huomenna sitten aloitan työtä.. No arvatkaa aloitinko? No en, vaan sama kaava toistui päivästä toiseen.

Sitten yhtäkkiä tässä keväällä, opiskeluoikeuteni lähestyessä loppuaan, alkoi tapahtua. Äitini taas kerran kysyi, miten opinnäytetyö sujuu. En tiedä mikä minuun meni, mutta totuuden kaunistelun lisäksi myönsin varovasti, että minun on vaikea keskittyä sen kirjoittamiseen, koska töitä oli nyt enemmän ja kotona en vain saanut tehdyksi. Kouluunkaan en voinut mennä iltaisin, koska en voinut pitää koiraani yksin kotona kellon ympäri.

Äitini tsempin myötä tapahtui joku naksahdus ja ilmoittauduin opponentiksi erääseen seminaariin. Seminaarin yhteydessä pääsin ohjaajan juttusille. Keskustelimme työni rakenteesta ja ja sisällöstä sekä siitä, että voinko ylipäänsä valmistua, vaikka en ehdikään saada työtäni valmiiksi ennen virallista deadlinea. Ohjaaja varovasti lupaili, että valmistuminen saattaisi olla mahdollista. Sain muutaman viikon aikaa kerätä puuttuvat materiaalit eri tahoilta ja kirjoittaa työni valmiiksi. Olin jo silloin täysipäiväisesti töissä, joten joka päivä töiden jälkeen menin illaksi kouluun. Koira oli sen aikaa vanhemmillani.

Tämä ahkerointivaihe oli jälkeenpäin ajatellen ihan hullu! Minä vaan paahdoin kirjapinoni keskellä kaiken liikenevän vapaa-aikani, vaikka tosiaan kävin töissäkin. En voi ymmärtää, että pystyin siihen, kun ensin en vuoteen pystynyt tekemään yhtään mitään.


Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun töiden jälkeen menin kouluun ja avasin tietokoneen. Oli niin kovin vaikeaa aloittaa. Tiesin, että sokerin lisäksi mulla oli jonkin sortin lohturiippuvuus nettiin, joten jätin kännykkäni autoon koko illaksi. Ja se oli oikea päätös! Kun koulussa vasta odotin tietokoneen aukeamista, kurkkuani kuristi. Huomasin käteni hapuilevan laukkuani. Olisin ottanut kännykän käteen ja alkanut surffata netissä. Mutta luojan kiitos se kännykkä oli autossa. Myöhemmin illan aikana sama toistui, aina kun ajatus harhaili tai meinasi iskeä jumi, käsi lähti laukulle.. Onneksi laukussa ei ollut kuitenkaan mitään, joten oli pakko jatkaa työtä.

Muistan myös ensimmäisen päivän, jolloin töistä oli vapaata ja menin koululle jo heti aamusta. Kirjoitin työtä aamulla muutaman tunnin, kunnes iski taas aivan järjetön ahdistus ja tunne, ettei ajatus kulje. Kännykkä oli autossa, mutta mun oli silti saatava jotain ahdistuksen turruttajaa... Menin kauppaan ja ostin suklaata ja jättipussin karkkia. Eväineni menin autooni ja siellä söin kaiken ja selailin samalla nettiä. Toivuin ähkystäni tunnin verran, kunnes palasin tietokoneen ääreen ja kas kummaa, en ollutkaan lopullisessa umpikujassa vaan sain jatkettua työtä.

Tällaisissa sekalaisissa merkeissä vierähti muutama viikko. Välillä ahdistus oli lievempää, välillä voimakkaampaa. Lakkasin murehtimasta syömisistäni tai ahdistuksen tukahduttamisesta sokerilla ja niin se työ vaan eteni. Päivä kerrallaan. Matka oli täynnä epävarmuustekijöitä, jotka painoivat mieltäni vielä siinäkin vaiheessa, kun työni oli melkein valmis. Viimeiseen asti en tiennyt, onnistuuko tämä ja saanko paperit ulos. Ensimmäinen suuri helpotus oli se, kun kävin keskustelemassa ohjaajani kanssa melkein valmiista opinnäytetyöstäni ja sain siihen viime hetken kommentit vain kahta päivää ennen deadlineani. Keskustelu jännitti todella paljon, koska se oli samalla ensimmäinen kerta, kun ohjaaja näki työni...

Luojan kiitos olin tehnyt hyvää työtä! Minä olin kuitenkin osannut, olin pystynyt siihen. Tein hyvän opinnäytetyön merkittävine tutkimustuloksineen. Ohjauskeskustelu poisti viimeisen suurimman epävarmuustekijän ja tunnelin päässä näkyi jo valoa. Ohjaajan toimistolta poistuttuani hymyilin yksinäni ihan idioottina koulun tyhjiä käytäviä kävellessäni. Olin niin helpottunut ja riemuissani. Helpotus heijastui heti syömisiin. Yhtäkkiä sokeria ei enää uponnutkaan samaan malliin kuin aiemmin! Herkkuja löytyi kaapeista edelleen, mutta en saanutkaan enää syötyä niitä kerralla.

Jatkoin prosessin loppuunsaattamista. Työn viimeistely - valmis, posteri - tehty, seminaariesitys - tehty ja harjoiteltu, loppuseminaari - pidetty, kypsyysnäyte - hyväksytty, viimeinen paperisota - aloitettu... Niin ne asiat vaan etenivät ja päivä päivältä olin lähempänä valmistumista.

Koska stoori yllättäen lähti taas ihan käsistä ja jutusta tuli pidempi kuin mitä piti, lopetan tällä erää tähän! Seuraava postaus tulee olemaan jatkoa tälle, ja keskittyy sitten enemmän siihen, mitä mulle kuuluu nyt ja missä mennään niin valmistumisasian kuin syömistenkin kanssa. Sen jälkeen ajattelin jatkaa blogissa taas kevyempää kirjoittelua ruokapäiväkirjojen ja painopäivitysten merkeissä. :)

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Hampaat sokerin vähentämisen motivaattorina?

Kiitos kovasti edelliseen postaukseen kokemuksensa jakaneille. Osa tarinoista antoi mulle toivoa, osa lietsoi kauhua mielessäni (:D). Kaikki ne olivat tärkeitä ja auttoivat kohtaamaan tosiasiat!

Jatkan vielä vähän hammasasiaa. Kuten kerroin, en ole viiteen vuoteen käynyt hammaslääkärissä. Viime vuosien ajan olen kamppaillut pahassa alakynnessä sokeririippuvuuteni kanssa, eli sitä kirottua ainetta on tullut kulutettua aika tavalla. Nyt hampaissa on näkyviä vaurioita, en tiedä vielä tarkemmin, että mitä...

Tämä hammas- ja hammaslääkäriasia on pyörinyt jossain alitajunnassa jo hyvin pitkään. Huomasin alahampaiden vauriot jo hyvän aikaa sitten. Olen huolehtinut hampaista ihan keskiverrosti eli pessyt hampaat 1-2 kertaa päivässä ja käyttänyt purkkaa ruuan jälkeen, langannut joskus hyvin harvoin.. Mutta siis en ole laiminlyönyt asiaa mitenkään ihan kokonaan.

Taustat huomioonottaen tuntuukin käsittämättömältä, että miten tuollaisen asian voi (tiedostamatta?) painaa johonkin niin perusteellisen taka-alalle omassa mielessä. Huomaan ongelman, tiedän mikä sen aiheuttaa, mutta kerta kaikkiaan kieltäydyn sisäistämästä sitä! Miten voi olla mahdollista? Nyt vaan yks kaks havahduin asiaan ja ymmärsin, että tässä on kohta hampaat tuhon omat, elleivät ole jo.

Musta on aina tuntunut pahalta juoda limsoja tai muita hapollisia juomia. Ne tuntuvat ikävältä hampaissa ja hyvän mielikuvitukseni ansiosta kuvittelen suunnilleen tuntevani, kuinka hampaat kärsivät. Siksi en olekaan ollut mikään kova limsanjuoja, koskaan. En tiedä, miksen ole soveltanut samaa ajatusmallia sokerisiin herkkuihin aikaisemmin, mutta nyt tämän totuuden kohtaamisen myötä huomaan inhoavani ajatusta sokerimössöistä hampaitani vasten. Sokeri vaan on tosi ongelmallista mulle, joten en usko että pelkästään hampaiden varjelu lopettaa sen käyttöä kokonaan. Toivon silti, ja jopa uskon, että se osaltaan tulee myötävaikuttamaan sokerinkäytön huomattavaan vähenemiseen.


Korjausliike on nyt aloitettu välittömästi. Toivotaan, että sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" pätee tähänkin asiaan jollain tasolla.. Hampaiden harjaus (valkaisemattomalla=hammasystävällisemmällä) fluorihammastahnalla 2 kertaa päivässä AINA, aamun harjaus ei saa jäädä enää kiireessäkään väliin. Lankaus kolmesti-neljästi viikossa, purkkaa aterioiden jälkeen aina kun saatavilla, ja lisäks vielä suuveden käyttö kaupan päälle. :D

Kokeilin tollasta hammaslankainta tänään ekan kerran ja vau! Homma helpottui juuri moninkertaisesti! Tavallinen lankaaminen sormet verillä on hirveän epämiellyttävää ja aikaavievää, mutta lankaimella homma kävi huomattavasti kätevämmin. Hammaslanka pysyi paikoillaan lankaimessa tiukempienkin hammasvälien kohdalla.

Kyllä hampaat on mulle tärkeät, paljon tärkeämmät kuin muutamaa kiloa hoikempi kroppa. Nyt toivotaan, että tämä huoli hampaista yhdessä stressin poisto-operaation kanssa saa sokerinkulutuksen minimiin.

Ps. Jos joku vielä kaipaa lisämotivaatiota hampaiden hoitamiseen, niin suosittelen googlaamaan esim. "karies". Sivu täynnä kauhukuvia, yök. :D (nimim. omien vaurioiden aiheuttajaa etsimässä...)

Jep mutta eiköhän hampaat ole nyt hetkeksi loppuunkäsitelty. Täten julkisesti lupaan varata ajan hammaslääkäriin ensi viikon aikana. Saa nähdä kuinka pitkä jonotusaika on.. Jännittää ja pelottaa, mutta nyt tämä asia hoidetaan kuntoon vaikka mitä olisi edessä.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Hampaat pilalla

kuva
Mulla on aina ollut hyvät, suorat ja kauniit hampaat - ei koskaan reikiä sinne 18 ikävuoteen mennessä. Mutta entä nyt 18-23-vuotiaana? EN TIEDÄ! Tässä on siis vierähtänyt jo viisi vuotta viime käynnistä, ja tämän viiden vuoden aikana sokeria on tullut kulutettua tosi paljon.

Tästä on nyt tullut aikamoinen peikko. Mä en uskalla millään mennä hammaslääkäriin enää. Pelkään mahdollisesta poraamisesta ja muusta aiheutuvaa kipua, mutta ihan kaikkein eniten pelkään kuulla lääkärin sanomana, että mitä mun hampaille on tapahtunut. En halua istua siihen piinapenkkiin ja kuulla,  että mun hampaat ovat syöpyneet pilalle ja ovat täynnä reikiä ja kaikkiin pitää tehdä juurihoito tai mieluiten poistaa kokonaan ja hankkia tekarit. Ja koko hoitohan sitten maksaa omaisuuden.

kuva
Mulla ei ole ollut mitään kunnon hammassärkyjä, mutta epäilen, että reikiä on silti, ja paljon saattaakin olla. Joskus tunnen hampaissa ohimenevää jomotusta. Kylmä ilmavirta tuntuu ikävältä hampaissa. Lisäksi näen peilistä, että hampaat ovat jotenkin oikeasti syöpyneet ienrajasta. :( En usko, että kulumat näkyvät kauas, mutta peilistä suuhun katsoessa hampaiden alarajassa on ihan kunnon koloja. Luojan kiitos hampaat ovat edes suht valkoiset, joten viitsin sentään hymyillä normaalisti.

Edes sokerin syönnin myötä kertyneet kilot eivät harmita mua yhtä paljon kuin sokerin syönnin aiheuttamat hammasvauriot. Voi kunpa voisin mennä ajassa taaksepäin.. Kilot saa pois, mutta mikään ei enää tuo ehjiä hampaita takaisin.

Tiedän kyllä, että järkevintä olisi mennä sinne hammaslääkäriin mitä pikimmiten. Asian pitkittäminen vain pahentaa asioita entisestään. Kai sen tuomion sitten jotenkin kestää pyörtymättä, kerta siinä tuolissa makaa jo valmiiksi. Olen päättänyt, että viimeistään heti siinä kohtaa, kun saan tuon opiskeluasian lopullisesti pois päiväjärjestyksestä (PIAN!), menen hammaslääkäriin. Kävi miten kävi. Askel kerrallaan poistan näitä ahdistuksen aiheita - ensin opinnot, sitten hammaslääkäri.. siinä kaksi suurinta stressinaiheuttajaa tällä hetkellä.

Jakakaa ihmeessä omia kokemuksianne aiheesta, jos jotain tulee mieleen! Nyt olisi (taas) kaikki vertaistuki tarpeen.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Jaksaa jaksaa

Sori kun mä tilitän näitä juttuja tänne, mutta kun ei mun päässä just nyt mitään muuta oikein liiku. Jotenkin helpottaa saada purkaa tuntoja jonnekin, sitä paitsi nämä hetket saattavat olla tämänkin blogin käännekohta. Nimittäin uskon ja toivon, että valmistumisen myötä saan vihdoinkin taas laihdutuksesta kiinni oikein kunnolla.

Se olis vielä noin 12 päivää, niin kaikki on ohi. Sitten saa vaan jäädä odottamaan tutkintotodistuksen kolahtamista postiluukusta.

Tää on edelleen ollut tosi rankkaa mulle. Ei enää niinkään työn viimeistelyn suhteen, vaan kaiken muun. Puuttuvan raportin hankkiminen kolmannelta osapuolelta, jatkuva soittelu ja sähköpostiviestittely ympäriinsä, sekä pahimpana se, että en ole vieläkään saanut ohjaajalta mitään kommenttia, vaikka lopullinen versio työstä pitää palauttaa ihan pian. Ahdistaa epävarmuus kaikesta. Tämä aikataulu ei olisi mikään ongelma, jos vaan tietäisin, että kaikki järjestyy. Mutta kun en tiedä vielä. :( Siitä stressi.

Tällä hetkellä mulla on vielä kolme päivää aikaa viilailla työtäni ja itse asiassa kirjoittaa vielä viimeinen kappalekin (yhteenveto ja pohdinta) kokonaan. Mulle kävi eilen tosi perinteisesti, eli tekstinkäsittelyohjelma kaatui ja menetin kaiken kirjoittamani. Olin kyllä tallentanut, mutta se ei auttanut. Kun avasin tiedoston uudelleen, asiakirja oli lähes tyhjä?! Sinne meni koko työ siis. :D No onneksi mulla on monta varmuuskopiota eri paikoissa, mutta eivät nekään tuoneet eilisen aikana kirjoittamaani tekstiä takaisin. Eli tänään pitää kirjoittaa se uudelleen, ja kello on jo noin paljon. Taidan keittää vähän kahvia ja valvoa koko yön sen kanssa taistellen. Todella vaikeaa koota itseäni ajattelemaan ja kirjoittamaan jo kerran tehtyä kappaletta uudelleen, voi kurjuus..

No, aamuun mennessä pitää olla valmista. Huomenna teen kaikkeni, että saisin siitä ohjaajasta jotain irti. Sitten tosiaan vielä se pari päivää viimeistelyä, jonka jälkeen pitää vielä suunnitella ja pitää seminaariesitys sekä tehdä virtuaalinen posteri. Viimeisenä odottaa vielä pieni paperisota. Ei siis paha enää, eikä 12 päivää ole pitkä aika. Mä pystyn tähän kyllä, KUNHAN kaikki muu järjestyy ja homma sujuu niin kuin mulle luvattiin.



Oon nyt jotenkin alkanut sisäistää, että pian mä en ehkä olekaan enää opiskelija. Ihan pian oon vapaa mua pitkään ahdistaneesta taakasta.
Nyt vaan mietityttää, että mitä sitten tapahtuu?
Millainen musta tulee?
Muutunko tästä nykyisestä hieman apaattisesta ja saamattomasta minästä taas iloiseksi ja energiseksi?
Loppuuko ahmimishimot siihen paikkaan, kun viimeisetkin lomakkeet on viety opintotoimistoon?
Entä jos mikään ei muutukaan?

Tää on niin jännää. 12 päivää ja sitten se nähdään.