Olipa kerran opiskeluahdistus...

...joka sai minut syömään älyttömät määrät sokeria ja lihomaan. 

Olen täällä blogissa viime aikoina tilittänyt mun opiskeluahdistuksestani ja siitä, kuinka tiukilla valmistuminen oli. Nyt pientä yhteenvetoa siihen liittyvistä asioista ja ajatuksista, jos joku vielä jaksaa lukea.. :D Tekstissä käyn läpi hiukan taustoja, mitä tein ja mitä päässä liikkui. Kerron, miten ahdistus uskoakseni vaikutti syömisiin ja mikä tilanne on nyt. Kuvituksena välipaloja - ihanaa kun taas vähän aikaa saa tuoreita marjoja ja persikoita! :)

Olin siis ollut pitkään opiskelija. Kaikki kurssit ja työharjoittelut sain pakettiin jo kauan sitten, lähes ajallaan, mutta opinnäytetyö jäi roikkumaan. Se olisi pitänyt aloittaa kaksi vuotta sitten. No, en aloittanut, vaikka olenkin aina ollut tunnollinen oppilas ja sittemmin opiskelija. En vain jotenkin osannut aloittaa, koska en silloin vielä tiennyt, mitä opinnäytetyöprosessi ihan konkreettisesti pitää sisällään. En vain tiennyt mitä tehdä tai mistä edes aloittaa. Koulun suunnalta tähän sai kovin vähän mitään tukea, vaikka yritin kysellä asiasta jo silloin, kun se ensimmäisen kerran oli ajankohtainen.

No, vuosi sitten sain toimeksiannon, mutten silloinkaan vielä tiennyt kunnolla, mitä tehdä, ja ohjauksen puutteen vuoksi projekti jäi johonkin muun elämän taustalle. Mielessä pyöri välillä, että työ pitäisi aloittaa ja etenkin saada valmiiksi. Kaikki kavereista työkavereihin ja perheestä sukulaisiin kyseli jatkuvasti, että no mites se opinnäytetyö sujuu ja koska valmistun. Vastasin aina, että ihan hyvin, aina väitin tilanteen olevan pidemmällä kuin mitä se oli. En vain voinut myöntää kenellekään, etten ole tehnyt mitään.

Tätä "pitäisi tehdä, mutten mitään tee" -vaihetta kesti melkein vuoden päivät. Käsittämätöntä! Aluksi työ oli helppo jättää mielen taka-alalle ja tehdä vähän osa-aikatöitä, matkustella, olla kavereiden kanssa ja harrastaa. Ajoittain onnistuin keskittymään laihdutukseen ja sainkin kiloja jonkin verran pois. Silti se pitäisi-ajatus kummitteli jossain taustalla. Työnsin sen vain takaisin sinne mistä oli tullutkin ja jatkoin muita juttuja. Tämän vuoden kevääseen tultaessa ahdistus puski esiin yhä useammin, enkä saanutkaan sitä enää pois mielestä. Ahdistus johti sokerin liikakäyttöön, taas.. Aamulla ja päivällä tekemättömät asiat ahdistivat, mutta en tehnyt mitään -> iltapäivällä oli pakko hakea kaupasta herkkuja. Sokerin yliannostus turrutti ahdistuksen, aina! Ilta meni vatsaa pidellen mutta rauhallisena, mielessä ajatus, että huomenna sitten aloitan työtä.. No arvatkaa aloitinko? No en, vaan sama kaava toistui päivästä toiseen.

Sitten yhtäkkiä tässä keväällä, opiskeluoikeuteni lähestyessä loppuaan, alkoi tapahtua. Äitini taas kerran kysyi, miten opinnäytetyö sujuu. En tiedä mikä minuun meni, mutta totuuden kaunistelun lisäksi myönsin varovasti, että minun on vaikea keskittyä sen kirjoittamiseen, koska töitä oli nyt enemmän ja kotona en vain saanut tehdyksi. Kouluunkaan en voinut mennä iltaisin, koska en voinut pitää koiraani yksin kotona kellon ympäri.

Äitini tsempin myötä tapahtui joku naksahdus ja ilmoittauduin opponentiksi erääseen seminaariin. Seminaarin yhteydessä pääsin ohjaajan juttusille. Keskustelimme työni rakenteesta ja ja sisällöstä sekä siitä, että voinko ylipäänsä valmistua, vaikka en ehdikään saada työtäni valmiiksi ennen virallista deadlinea. Ohjaaja varovasti lupaili, että valmistuminen saattaisi olla mahdollista. Sain muutaman viikon aikaa kerätä puuttuvat materiaalit eri tahoilta ja kirjoittaa työni valmiiksi. Olin jo silloin täysipäiväisesti töissä, joten joka päivä töiden jälkeen menin illaksi kouluun. Koira oli sen aikaa vanhemmillani.

Tämä ahkerointivaihe oli jälkeenpäin ajatellen ihan hullu! Minä vaan paahdoin kirjapinoni keskellä kaiken liikenevän vapaa-aikani, vaikka tosiaan kävin töissäkin. En voi ymmärtää, että pystyin siihen, kun ensin en vuoteen pystynyt tekemään yhtään mitään.

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun töiden jälkeen menin kouluun ja avasin tietokoneen. Oli niin kovin vaikeaa aloittaa. Tiesin, että sokerin lisäksi mulla oli jonkin sortin lohturiippuvuus nettiin, joten jätin kännykkäni autoon koko illaksi. Ja se oli oikea päätös! Kun koulussa vasta odotin tietokoneen aukeamista, kurkkuani kuristi. Huomasin käteni hapuilevan laukkuani. Olisin ottanut kännykän käteen ja alkanut surffata netissä. Mutta luojan kiitos se kännykkä oli autossa. Myöhemmin illan aikana sama toistui, aina kun ajatus harhaili tai meinasi iskeä jumi, käsi lähti laukulle.. Onneksi laukussa ei ollut kuitenkaan mitään, joten oli pakko jatkaa työtä.

Muistan myös ensimmäisen päivän, jolloin töistä oli vapaata ja menin koululle jo heti aamusta. Kirjoitin työtä aamulla muutaman tunnin, kunnes iski taas aivan järjetön ahdistus ja tunne, ettei ajatus kulje. Kännykkä oli autossa, mutta mun oli silti saatava jotain ahdistuksen turruttajaa... Menin kauppaan ja ostin suklaata ja jättipussin karkkia. Eväineni menin autooni ja siellä söin kaiken ja selailin samalla nettiä. Toivuin ähkystäni tunnin verran, kunnes palasin tietokoneen ääreen ja kas kummaa, en ollutkaan lopullisessa umpikujassa vaan sain jatkettua työtä.

Tällaisissa sekalaisissa merkeissä vierähti muutama viikko. Välillä ahdistus oli lievempää, välillä voimakkaampaa. Lakkasin murehtimasta syömisistäni tai ahdistuksen tukahduttamisesta sokerilla ja niin se työ vaan eteni. Päivä kerrallaan. Matka oli täynnä epävarmuustekijöitä, jotka painoivat mieltäni vielä siinäkin vaiheessa, kun työni oli melkein valmis. Viimeiseen asti en tiennyt, onnistuuko tämä ja saanko paperit ulos. Ensimmäinen suuri helpotus oli se, kun kävin keskustelemassa ohjaajani kanssa melkein valmiista opinnäytetyöstäni ja sain siihen viime hetken kommentit vain kahta päivää ennen deadlineani. Keskustelu jännitti todella paljon, koska se oli samalla ensimmäinen kerta, kun ohjaaja näki työni...

Luojan kiitos olin tehnyt hyvää työtä! Minä olin kuitenkin osannut, olin pystynyt siihen. Tein hyvän opinnäytetyön merkittävine tutkimustuloksineen. Ohjauskeskustelu poisti viimeisen suurimman epävarmuustekijän ja tunnelin päässä näkyi jo valoa. Ohjaajan toimistolta poistuttuani hymyilin yksinäni ihan idioottina koulun tyhjiä käytäviä kävellessäni. Olin niin helpottunut ja riemuissani. Helpotus heijastui heti syömisiin. Yhtäkkiä sokeria ei enää uponnutkaan samaan malliin kuin aiemmin! Herkkuja löytyi kaapeista edelleen, mutta en saanutkaan enää syötyä niitä kerralla.

Jatkoin prosessin loppuunsaattamista. Työn viimeistely - valmis, posteri - tehty, seminaariesitys - tehty ja harjoiteltu, loppuseminaari - pidetty, kypsyysnäyte - hyväksytty, viimeinen paperisota - aloitettu... Niin ne asiat vaan etenivät ja päivä päivältä olin lähempänä valmistumista.

Koska stoori yllättäen lähti taas ihan käsistä ja jutusta tuli pidempi kuin mitä piti, lopetan tällä erää tähän! Seuraava postaus tulee olemaan jatkoa tälle, ja keskittyy sitten enemmän siihen, mitä mulle kuuluu nyt ja missä mennään niin valmistumisasian kuin syömistenkin kanssa. Sen jälkeen ajattelin jatkaa blogissa taas kevyempää kirjoittelua ruokapäiväkirjojen ja painopäivitysten merkeissä. :)