Öisin mulla on olo, että mä pystyn ihan mihin vaan, kaikki tuntuu ihan mahdolliselta. Mietin, että jos kaksi kuukautta tsemppaisin, olisin jo normaalipainoinen. Vain kaksi kuukautta! Se olis todellakin sen kevyemmän painon saavuttamisen arvoista. Öisin olen valmis vaikka mihin. Mietin, kuinka seuraavana aamuna herään aikaisin lenkille, jonka jälkeen syön puuroa, jonka jälkeen menen salille, jonka jälkeen teen loppupäivän kiltisti hommia ja syön terveellisesti 5 pientä ateriaa päivän mittaan. Illalla lenkitän taas koiraa ja sitten menen suihkun jälkeen tyytyväisenä sänkyyn. Tätä sitten toistaisin vaikka vain sen 60 päivää ja olisin jo siellä niin toivomassani normaalipainossa! Mun iho hehkuisi, olisin onnellinen kropassani ja iloisempi muiden seurassa. Liikuntakin tuntuisi paremmalta ja voisin haastaa itseäni sen suhteen. Itseluottamus kohenisi.
 |
| pic |
Mä oon muuten jo luovuttanut opinnäytetyön suhteen, en mä saa sitä tehtyä ilman lisäaikaa. Seuraavana luvassa siis lisäajan hakeminen. Hain muuten töitäkin. Sellaisia töitä, joita pitää mennä toimistolle tekemään. Josko siitä saisi ryhtiä tähänkin elämään taas. Tuskinpa tärppää, mutta kokeilenpa nyt kuitenkin. Kerron tämän, koska nämä jutut poistaa mun viimeisetkin tekosyyni viivytellä tän projektini kanssa. Mun ei tarvitse enää käyttää kaikkia vuorokauden ylimääräisiä tunteja siihen oppariin, koska aion ottaa pari ekstrakuukautta sen tekemiseen. Lisäksi jos saan uusia töitä, niin sehän tarkoittaa sitä, että mun vapaa-aikani tulee vähenemään. Lopputulos: mun pitää ryhtyä tuumasta toimeen kunnolla NYT! Ei tule mitään parempaa hetkeä! Kyllä niitä syitä ja etenkin tekosyitä tulee riittämään. Lähitulevaisuudessa mulla ei ole tiedossa ajanjaksoa, jolloin mulla ei olisi kiirettä ja velvollisuuksia. Päinvastoin, ne varmaan vaan lisääntyvät... Täytyy vaan opetella selviämään kaikesta samaan aikaan.
 |
| pic |
Nyt siis olen taas vankasti sitä mieltä, että tästä hetkestä alkaa muutos ja huomenna herään jonain supersankarina. Mutta katsotaanpa vaan, aamulla on taas toinen ääni kellossa ja tuhlaan aikaani ja elämääni stressissä tekemättä mitään järkevää tavoitteideni eteen.
Joku pieni ääni mussa elättelee kuitenkin vielä toivoa, että mä teen tän nyt. Asiat muuttuu, koska mä muutan ne.
Tai siis niinhän mä luulen:
 |
| pic |
Toi päätöksen teko iltaisin kuulostaa niin tutulta, mut aamulla se tyyny on vaan niin parasta kaveria :P
VastaaPoistaMulla vähän särähti silmiin toi sun toinen kappale. Minusta ihminen ei voi määritellä onnellisuuttaan ulkonäkönsä perusteella, laihuus ei tuo onnellisuutta, se kumpuaan jostain muualta. Pitää tykätä itsestäänihan sellaisena kuin on ja kun tykkää itsestään niin varmasti haluaa pitää itsestään myös huolta.
Jos joutuisit onnettomuuteen ja menettäisit toisen kätesi, tarkoittaisiko tämä, että et koskaan voisi olla onnellinen, koska olet jotenkin erilainen?
Aa, pitääkin vähän tarkentaa, että miten asian näen! Oli ehkä osin vähän harhaanjohtavaa.
PoistaEli siis, mä olen kyllä periaatteessa hyväksynyt itseni ja tunnen itseni onnelliseksi, en ole masentunut ja useimmissa tilanteissa olen ihan sinut kroppani kanssa (mutta monissa tietty en ole). Tilanne ei ole aina ollut tämä, nyt on. Mutta silti ne liikakilot on asia, joka kummittelee taustalla. Tää läskimörkö voi nousta pintaan, kun näen itsestäni kuvia joissa näytän isolta tai milloin nyt mistäkin asiasta. Ja se kyllä häiritsee mua todella paljon, sitä en voi kieltää. Tietysti nyt bloginkin myötä ajattelen tätä asiaa päivittäin ainakin kerran. Tää asia on vieläpä sellainen, johon voin helposti vaikuttaa, joten senkin takia se vaivaa. Kun mähän voisin vaan hoitaa homman pois alta.
Mä olen ollut lähes koko elämäni normaalipainoinen, joten tiedän ja muistan, millaista se on. Mun oli silloin vaan niin paljon helpompaa olla ja tehdä, sekä omani pääni sisällä että ihan käytännössä (esim. liikuntasuoritukset).
Mahdankohan nyt kirjoittaa ihan asian vierestä? :D Laihuus, tai no kohdallani normaalipainoinen ja vahva kroppa, yksin ei tuo onnellisuutta, mutta kyllä se on kohdallani yksi tekijä tyytyväisyyteen ja ns. onneen. Ei se pelkkä ulkonäkö vaan tosiaan myös se miltä itsestä tuntuu kilojen kanssa vs. ilman, erot jaksamisessa ja voinnissa.
Kaksikätisenä on tietysti helppoa sanoa, mutta kyllä uskoisin voivani olla onnellinen yksikätisenäkin kunhan sopeutuisin tilanteeseen. (Jos olisin ylipainoinen vielä vuosia, niin voisin ehkä siihenkin sopeutua ns. kunnolla). Luultavasti onnellisempikin, läheltä piti -tilanteen jälkeen osaa varmasti arvostaa taas paremmin sitä, mitä on.
Mullakin ne supervoimat ilmestyy aina öisin. Usein myös siivousinspiraatio yllättää yöaikaan, ja sittenhän ei voi muuta kuin alkaa siivoamaan, koska sitä ei voi koskaan tietää kuinka kauan menee että se siivousvimma iskee uudelleen. :D
VastaaPoistaHaha, tuttua toikin! Siivousvimma on kyllä asia, joka kannattaa hyödyntää samantien, ainakaan mulla sitä ei liian usein näy. :D Miten se kaiken tarmon ja päättäväisyyden saisi siirrettyä keskelle päivää?
PoistaKyllä niin samaistuin juurikin tohon kappaleeseen, mitä tarkensit tässä kommenteissa. Ei täydellinen vartalo, siis sellainen, että itsellä on hyvä olo juuri siinä omassa vartalossa tuo onnea, mutta poistaa se kyllä sen turhan stressin omasta ulkonäöstä ja parantaa itsetuntoa, jolloin ilmanmuuta on onnellisempi. Kaikkiin onnellisuuteen vaikuttaviin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta tämä on sellainen asia johon voi, joten miksi emme sitten vaikuttaisi..? Ja parantaahan se ulkoilu ja kuntoilu mielialaakin ja terveellinen ruokavalio ihoa yms. En näe mitään syytä miksei terveelliseen elämään kykenevät voisi sitten vaan elää terveellisesti. :)
VastaaPoistaJoo, just tuota meinasin, ymmärsit tuon tarkennuksen just niin kuin sen tarkoitin! Harmi vaan, kun se painonpudotus ja kunnon kohottaminen ei vaan ole aina niin yksinkertaista, kuin miltä se kuulostaa. Oliskin, niin olisin sen tehnyt jo kolme vuotta sitten. :D
Poista